Oulupäivien toinen tämänvuotinen tavoitteemme oli kokeilla Lättähattu-museojunan kyytiä. Talkoovoimin kunnostettu Dm7-kiskoautolla liikennöitiin tänään Oulusta Haukiputaan kautta Iihin ja takaisin. Menopaluu-lippu maksoi aikuiselta viisi euroa ja lapselta kaksi euroa. Istumapaikkoja junassa oli arviolta satakunta ja asiakkaitakin sen edestä.
Kansankielisen nimen Lättähattu kiskoautot saivat nuorisolta. Tiedonhausta huolimatta täysin aukotonta selitys nimen alkuperästä en löytänyt, mutta jotensakin se kuuluu liittyneen 1950-luvulla muodissa olleisiin keskelta lättään painettuihin huopahattuihin.
Dm7-kiskoautoja käytettiin 1950-1960-luvuilla Suomen rautateilla korvaamaan höyryveturivetoiset junat. Aluksi Suomen valtio tilasi Valmetilta seitsemän Dm6-kiskoautoa liitevaunuineen, mutta tarpeen kasvettua kiskoautoja tilattiin lisää 20 senttimetriä halkaisijaltaan olevilla suuremmilla renkailla varustettuina Dm7-malleina. Keskinopeus kulkuvälineellä oli noin 80 km/h, mutta pääsipä junalla hyvällä tuulella alamäessä jopa lähes 90 kilometrin tuntinopeutta.
Dieselmoottorilla toimiva Lättähatut olivat suosittuja Suomen rautateillä, koska ne olivat rungoiltaan kevyitä jolloin niillä pystyi ajamaan huomommillakin rataosuuksilla. Höyryvetureihin verrattuna Lättähatut olivat myös nopeammin kiihtyviä, kokonaisuudessaan nopeammin matkaavia ja ympäristöystävällisempiä. Dieseliä ne kuitenkin söivät konduktöörin mukaan niin hyvin, ettei matkalipuilla aina saada katettua museoajojen kuluja.
Lättähattujen kulta-aika Suomen rautateillä jäi lopulta lyhyeksi, sillä sähköistyksen edettyä kiskoautot korvattiin uusilla sähköjunilla. Viimeisinpänä Lättähatut olivat käytössä Savossa ja Karjalassa, kunnes vuonna 1988 viimeinenkin Lättähattu lopetti liikennöinnin. Nykyisin Dm6-junia ei ole enää lainkaan, mutta näitä meidänkin kokeilemiamme Dm7-museoversioita on jäljellä mm. Porvoossa, Oulussa, Keiteleellä ja Haapamäellä.
Kaikenkaikkiaan junamatkakokemus oli mukava ja voisinpa toistekin hypätä Lättähatun kyytiin.
