Wonders of China the last part

Viimeisessä osassa sanomme lopuksi heiheit koko Kiina-aiheelle, mutta ennen sitä vielä pari jännää huomiota reissulta.

Ensinnäkin suurin kiitos ikimuistoisesta reissusta kuuluu Antonin veljelle, joka muutti Pekingiin ja sai jopa minut lähtemään sinne "kaiken kurjuuden keskelle" - tai sellaiseksi minä Kiinan kuvittelin ennen kuin pääsin perille. Käymissämme kaupungeissa oli nimittäin paljon muutakin kuin eksoottisen mielenkiintoiset hutong-alueet. Siellä näkyi uskomatonta vaurautta, kaunista luontoa, kumpuilevia vuoristoteitä ja ihanasti valaistuja rakennuksia. Uskomatonta vaurautta maassa edustavat rakennusten lisäksi suuret yritykset, jotka ovat siirtäneet tuotantoaan ja tuotekehitystään Kiinan kaupunkeihin. Suurten yritysten lisäksi jokaisesta vierailemastamme kaupungista löytyy huipputason yliopistoja ja paljon ihanan avoimia ihmisiä.

Nykyisenlaisia kaupunkeja ei olisi kuitenkaan syntynyt ilman työvoimaa. Keskimäärin kiinalainen perusduunari kuulemma tienaa noin 1000 yuania (n. 100e) kuukaudessa. Kaupungin laitamilla asunnon vuokraaminen maksaa 200-400 yuania (n. 20-30e) eli elämiseen peruskiinalaisella jää noin 500-600 yuania kuukaudessa. Tuloihin suhteutettuna ruoka ja juoma olivat halpaa ja rantarolex-tasoiset vaatteet muutaman kymmenen yuania. Meidän tulotasoomme suhteutettuna kaikki olikin sitten lähes ilmaista, eikä ruokakassikaan yleensä maksanut kuin 20-40 yuania (n. 2-4e). Suomeen tultua suurin shokki olikin se, että kauppaan hulahti helposti 20-40 euroa, eikä ruokakassissa siltikään välttämättä olleet kaikki tarpeelliset ostokset. Vaatteiden osalta olen jo kauan aikaa sitten päättänyt, ettei niitä kannata ostaa Suomesta. Ulkomailla sama vaate kun on niin paljon edullisempi.

Kätevästi pääsemmekin sitten monen blogin lemppariaiheeseen eli vaatteisiin. Vaatteita Pekingissä ja Hong Kongissa myytiin joka kadunkulmassa ja useimmiten paitansa sai brändillä kuin brändillä. Kamalin kokemus oli Pekingin silkkimarkkinat, jossa samoilla kaavoilla oli tehty kaikkien brändien vaatteet. Kunhan vain valitsi Gantin, Ralph Laurenin tai Hugo Bossin, ja niin se oli paketissa halutun värisenä. Lisäksi paikalta löytyi mm. Conversen ja Lacosten merkkejä, joten eikun vain ompelemaan ja jokaisella tallaajalla on merkkivaate.

Toinen varsin merkittävä muoti-ilmiö oli paikallisten innokkuus suojata itsensä auringolta päivänvarjon avulla. Miesten muotiin sen sijaan kuului ilmeisesti ruskettunut vatsanseutu, sillä lähestulkoon kaikki miehet kävelivät vatsa paljaana. Tämä tapa aiheutti meissä suomalaisissa hieman huvittuneisuutta. Pakko kuitenkin myöntää, että Anton kokeili tätä "katumuotia" ja kuulemma vatsa paljaana käveleminen viilensi kroppaa kivasti. ;P

Vaatteiden aitoudesta pääsemme toiseen mielenkiintoa herättäneeseen aiheeseen: iPhoneihin ja iPadeihin. Jokaisella itseään kunnioittavalla kiinalaisella oli tuo Applen suursuosion saanut egonkohotin. Valkoista tai mustaa iPhonea hiplattiin niin kaupan kassajonossa kuin metrossakin. iPhonen lisäksi jokaiselta löytyi myös iPad ja MacBook. Erityisesti Applen suosio oli havaittavissa Shanghaissa ja Hong Kongissa (josta saa muuten maailman toiseksi halvimmat Applen tuotteet). Jättisuurissa tietotekniikkamarketeissa olikin surullista todistaa Nokian huonoa suosiota, sillä Applea myyvät kerrokset olivat tupatentäynnä ihmisiä ja Nokian kerros sen sijaan oli melko autio.

Toinen ääripää elektroniikan saralla olivat feikkituotteet. Useimmiten paikallisilla markkinoilla oli tarjolla kaikkien puhelimien kopioita. Näppäimet saattoivat olla erilaiset, painikkeet eri kohdissa ja värit jotain ihan muuta verrattuna alkuperäisiin. Ehdottomasti mielenkiintoisin feikkipuhelin oli muodoltaan Ferrari, ja meinasimpa kyseisen kapulan ostaa kummipojalleni synttärilahjaksi. Siinä se olisi ollut joka pojan unelmapuhelin alle satasella!

Reissumme aikana nautimme ruokailusta paikallisten ravintoloissa. Eräässä pekingiläisessä ravintolassa kohtasimmekin hassuja tapahtumasarjoja: ensin syötiin, jälkiruoaksi tupakoitiin ja viimeisenä tuotiin lemmikkikoirakin nukkumaan ruokapöydälle. Ei meillä Suomessa ihan näin voisi toimia. Erikoisten ruoka-annosten osalta maistelimme niin kuukakkuja, valkoisia pullia kuin vihreeseen teehen valmistettua juustokakkua. Muutaman vihreän kakun jälkeen Anton jo kielsi minua tilaamasta näitä "myrkkykakkuja", sillä vihreä tee ei kuulemma hivellyt hänen makuhermojaan. Kieltämättä kakkuset olivat hieman epäilyttävän värisiä ja muistuttivat erästä amsterdamilaista avaruuskakkua.




Ravintolassa törmäsimme kerran jos toisenkin villakoiraan. Koiraihmisenä minua kiinnostikin koirien alkuperä ja löysimmekin erään koiranomistajan, joka puhui hyvin englantia. Saimme selville, että pääosin lemmikkikoirat ostetaan kasvattajilta rokotettuina ja terveistä sukujuurista syntyneinä. Suosituimpia rotuja olivat muun muassa ruskeat villakoirat ja valkoiset bichon friset. Hinnoiltaan lemmikkikoirat olivat noin 1000 yania eli noin 100 euroa. Eräästä lemmikkieläinliikkeestä puolestaan olisimme saaneet koiran 800 yanilla eli noin 80 eurolla. Olikin hauska kertoa villakoiran ostaneelle henkilölle suomalaisten koirien hinnoista, sillä esimerkiksi laadukasta bichonia ei edes saa alle 1500 eurolla. Siinä hinnassa olikin kiinalaismiehelle hieman sulateltavaa, sillä 15 000 yanilla sai heidän maassaan jo 15 koiraa. :D

Nukkuvasta villakoirasta pääsemmekin sitten uneliaisiin tunnelmiin, sillä yksi hassuimmista asioista oli paikallisten kyky nukkua päivällä kello 12.00-13.00. Nukkuvia ihmisiä näkyi niin kaupoissa, ravintoloissa, puistoissa, penkeillä kuin erilaisissa kulkuneuvoissakin. Unenlahjatkin tuntuivat olevan sen verran hyvät, etteivät pienet hälinät ja ohikulkevat ihmiset lainkaan häirinneet unta. Monessakohan vuodessa oppisin nukkumaan yhtä sikeästi?

Suurimpana oivalluksena koko reissulla tuli kuitenkin Kiinan koko. En osannut lähtiessä kuvitellakaan lentäväni kansallisilla lennoilla kaupungista toiseen, kun aiemminkin oli junalla ehditty joka paikkaan. Pekingissä juna-aikataulujen tarkistaminen kuitenkin toi eteemme tosiasian, että junamatka Shanghaista Hong Kongiin veisi jopa 18 tuntia. Olisihan se ollut kokemus jo sinänsä, mutta miettikää nyt: 18 tuntia junassa! Välimatkojen pituus tulikin minulle täytenä yllätyksenä, vaikka olinkin katsellut Kiinaa kartalta vaikka kuinka ja monesti. Niinpä junat vaihtuivat lentokoneisiin ja tulimme kokeneeksi myös maansisäiset lennot ulkomailla. Niitä emme ole aiemmin tehneetkään.

Ja loppuun tietenkin vähän statiikkaa

21 päivää
1 maa

5 eri kaupunkia

6 eri hotellia

3 eri hallintoaluetta

7 lentomatkaa

20985 km ilmassa

2 junamatka

420 km junassa

3 bussimatka

150 km bussissa

40 taksimatkaa

59 metromatkaa
3 riksataksimatkaa

arviolta noin 600 km taksissa ja metrossa

4 annosta kiinalaista ruokaa (lihaa, kasviksia ja riisiä)

12 pikanuudelikuppia hotellihuoneessa

6 annosta pikanuudelia take away -ravintolassa

10 ateriaa @ McDonald's / KFC / Burger King

23 pehmistä @ McDonald's / KFC / Burger King

63 litraa pullotettua vettä

4 huonepalvelusta tilattua ruoka-annosta

2 kertaa oikeassa ravintolassa

1 silitetty kissa

2 rapsutettua koiraa

21 kuvattua tavarapyöräkulkuvälinettä

7 erilaista hutong-aluetta
6978 valokuvaa
124 videopätkää

2 sairastapausta

1 lääkärikäynti

16 kiinalaista pilleriä

1 kiinalainen pistos

2 tervettä potilasta palasi kotiin

Wonders of China part 19

Hong Kong Islandin SoHo-alueelle kävellessämme saatoimme lähes tuntea brittien siirtomaa-ajan, sillä kaikki kadunnimet olivat englanniksi, alueella puhuttiin jatkuvasti englantia ja vastaantulijatkin olivat pääosin länsimaalaisia. SoHo-alue oli myös rakennettu kuin Edinburgin kaupunki, sillä kaupunginosa oli lähes koko matkalta "monessa eri kerroksessa". Olikin hauska kurkkia katuja reunustavien aitojen yli alas kadulle. 

Merkittävin syy SoHo-alueelle menemiselle olivat kuitenkin maailman pisimmät katetut liukuportaat. Liukuportaat oli rakennettu brittien siirtomaa-aikakautena, jolloin korkealla vuorella asuneiden herrojen vaimot olivat tuskastelleet ylämäen kiipeämistä kauppakassit kainalossa. Ongelman kautta olikin saatu idea, ja niin keskustan poikki oli rakennettu 800 metriä pitkät katetut liukuportaat kuljettamaan arvon leidit ostoksineen takaisin korkeuksiin. Likuportaat eivät kuitenkaan olleet yhtämittaiset, vaan käytännöllisyyden vuoksi niissä oli tasanteita, joilla saattoi hypätä pois portaiden kyydistä. Mekin ajelimme portailla parin tasanteen verran ylöspäin. Liukuportailla ajellessa mietinkin, että olisi oikeasti hauska palata kotiin liukuportaita pitkin. Rakentaisikohan kaupunki liukuportaat Stockmannilta meidän kotiimme? Matkaakaan ei olisi kuin vajaat 200 metriä, joten ei se nyt voi olla liikaa vaadittu. :D

Muutoin SoHo-alueella ei ollut sen kummempaa katseltavaa (toki kauppoja, kauppoja ja kauppoja löytyi), joten otimme seuraavaksi määränpääksi The Peakin. Matkan varrella kävimme parissa ostoskeskuksessa ja katselimme ohikolistelevia kaksikerroksisia raitiovaunuja. Erikoisinta raitiovaunuissa oli se, että niissä ei ollut lainkaan ikkunalaseja. Ilmastoinnista ei siis kukaan voinut valittaa.

The Peakille matkasimme yli 120 vuotta vanhaa The Peaktram-reittiä pitkin. Reitti oli paikoitellen erittäin jyrkkä ja jo mennessä aloin odottaa alastuloa. Se olikin hurja kokemus, sillä jos jarrut olisivat pettäneet olisimme kiitäneet suoraapäätä kallioseinään.

Kuten moni muukin asia Hong Kongissa, myös The Peaktram -reitti on rakennettu Iso-Britannian siirtomaa-aikoina. Nykypäivänä The Peak tram ei enää pysähtynyt alkuperäisillä pysäkeillä, mutta pysäkkien penkit ja kyltit olivat kuitenkin vielä fyysisesti olemassa. Lisäksi tramin seuraava pysäkki -kyltti pyörähti ympäri jokaisen kolmen pysäkin kohdalla. Olisi toisaalta ollut hauska hypätä puolessa välissä ulos ja käydä katsomassa aluetta.

Ylöspäästyämme saimme vetää pari kertaa henkeä ennen kuin uskoimme näkemäämme. Ne kaikki sadat pilvenpiirtäjät, saaren ja mantereen välinen kanava ja talojen takana siintävät vuoret tarjosivat sellaisen näkymän, jota ei ihan hetkessä unohda! Tykästyin myös kovasti kallionkielekkeelle rakennettuun paviljonkiin, jonka penkeillä istuessa sai ihmetellä rakennusten korkeutta.

The Peakilta lähdettyämme suuntasimme takaisin hotellille pakkailemaan rinkkoja. Illalla kävimme vielä viimeisen kerran katsomassa Hong Kong Islandin valoshow:ta, koskettamassa Jackie Chanin kädenjälkeä ja ostamassa viimeiset tuliaiset sukulaisillemme. Puolen vuoden suunnittelu ja kolmen viikon reissaaminen olivat lopulta saattaneet meidät viimeiseen Hong Kong -iltaan. Sen kunniaksi otimme pari Thsingtaoa ja pulahdimme hotellin uima-altaan ihanan viileään veteen katselemaan kuuta.

Wonders of China part 18

Melkein jo viimeisiä China trip -postauksia viedään, mutta vielä on pari maailman pisintä, suurinta ja halvinta asiaa jaettavana.

Antonin olotilan parannuttua suuntasimme metrolla Lantaun saarelle katsomaan maailman suurinta pronssista Buddha-patsasta. Patsas oli sijoitettu saaren korkeimmalle kohdalle, jonne pääsimme helpoimmin kaapelivaunulla. Parikymmentä minuuttia kestävä vaunumatka oli tosi hieno (ja muuten maailman pisin kaapelivaunumatka); lasilattian läpi pystyi ihailemaan alla olevaa maastoa, ikkunoista näki korkeiden vuorten huippujen tarjoaman näköalan ja katon reunoilta näki taivaalle. Pilvistä huolimatta lasikopissa keikkuminen paikoitellen useamman sadan metrin korkeudessa oli tosi mahtava kokemus!

Vuoren huipulla näimme Budhhan ja vuoristokylän putiikkeineen. Buddha istuskeli sadan portaan päässä olevalla paikallaan varsin tyytyväisenä. Patsaan ympärillä oli myös lahjojentuojien patsaita turisteista puhumattakaan.

Palatessamme Buddhan juurelta takaisin kylään näimme yllätykseksemme Shaolin Legendojen Kung Fu-esityksen. Vitsit ne kaverit ovat taitavia!

eriskummallisen autio metropysäkki

 Disneyland-metro

Buddhan ihastelun jälkeen palasimme kaapelivaunulla takaisin metroasemalle. Tällä kertaa minulla alkoi pikkuhiljaa tulla heikko olo, mutta päätimme ajella yhden metropysäkin verran kohti Disneylandia. Olin pienen elämäni ajan halunnut vierailla Disneylandissa ja mikäs sen sopivampaa kuin maailman halvin Disneyland. Tosin vatsani oli toiveideni kanssa eri mieltä, ja visiitti Mikki Hiiren, Autojen ja Nalle Puhin luona jäi lyhyeksi. Jälleen saimme suunnata suorinta tietä hotelliin. Siinä se sitten meni loppupäivä peiton alla ja seuraavastakin päivästä hyvä osa. Syytä sairastumiseeni ei tiedetä, mutta veikkaanpa saaneeni tartunnan Antonilta. :D

Seuraavana päivänä me molemmat olimmekin vihdoin täysin terveet. Toiseksi viimeisen lomapäivän suunnaksi valikoitui SoHo-alue ja The Peak. The Peak olikin aivan huikaisevan hieno!