Lauantai-iltana hotellille palattuamme pohdiskelimme Antonin kanssa, mihin suuntaisimme seuraavana päivänä. Vaihtoehdot alkoivat käydä vähiin, koska turistipaljouteen emme halunneet ja Oxfordin liput olivat jääneet ostamatta. Mamma Mia -esityksen liput olivat myös loppuunmyydyt, joten sekään ei pelastanut toiseksi viimeistä lomapäiväämme. Siispä päätimme lopulta ajaa metrolla ja kuskittomalla kaupunkijunalla Greenwichiin seisomaan nollameridiaanille.
Matka Greenwichille ei tietenkään ollut ihan suora, sillä ennen pääkohteeseen saapumista kävimme keräämässä simpukoita Thames-joen rannalta, ihastelimme sinistä taivasta puiden latvojen yllä sekä nautimme kävelystä kotikaupunkimme keskustan kokoisessa puistossa. Puistossa huomasin jälleen syyn, miksi Suomen pimein aika on ehdottomasti mukavin aika matkustaa muualle Eurooppaan, sillä puiston nurmet vihersivät auringossa ja sää oli muutenkin mitä mukavin. Totesimmekin Antonin kanssa, että matkustamisen parhaita puolia onkin se, että pääsee hetkeksi täysin erilaiseen ilmastoon.
Puiston halki kuljettuamme pääsimme lopulta perille nollapituuspiirille. Tämä piirihän jakaa maapallon pystysuunassa itäiseen ja läntiseen osaan. Lisäksi alueelta löytyi yksi vanhimmista elektronisesti ohjatuista 24-tunnin kelloista. Se oli asennettu paikalleen jo vuonna 1852 ja se on siitä lähtien näyttänyt talvisin GMT0-aikaa ja kesäisin GMT-1 -aikaa. Voisipa siis sanoa, että tässä paikassa säädettu kellonaika oli pakostakin se oikea kellonaika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti