Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Kuinkas monen mielestä lomalla kuuluu ottaa rennosti ja välttää stressiä? Minun mielestäni ainakin, mutta tällä kertaa lomamme saikin hieman uudenlaista sisältöä.

Lähdimme maanantaiaamuna kesämökillemme pudottamaan kattolumia. Tänäkin vuonna lunta oli ihan järjettömän paljon, arviolta metri. Pudotimme lumia kolmen työmiehen voimin käyttäen apuna kahta kolaa ja yhtä lapiota. Lumen pudotukseen meni aikaa parisen tuntia, jonka jälkeen vielä istuimme hetken ihaillen ikkunoihin tulleita jääkukkia ja pihalle kertyneitä valtavia lumitantereita. Sää oli aivan ihana: aurinko paistoi lämpimästi, ei tullut tai tuiskuttanut ja pakkastakin oli vain -4 astetta. Saunankin saimme lämpimäksi ja pääsimme sinne vaihtamaan hikiset vaatteemme.

Noin kello 14.30 pakkasimme tavarat kasaan ja lähdimme takaisin autolle. Olimme parkkeeranneet auton tienvarteen, koska lumikinosten läpi autolla ei olisi päässyt kovin pitkälle. Nostimme tavarat peräkonttiin ja lähdimme ajelemaan kohti Haaparannan Ikeaa. Kiirettä ei ollut, joten pidimmepä myös yhden tauon. Päästyämme perille Ikean parkkipaikalle aloin vaihtaa aurinkolaseja tavallisiin plekseihin. Mutta mitä? Missä laukkuni oli? Ei ainakaan peräkontissa, eikä auton sisällä. Pikkusiskoni sanoi laittaneensa sen auton viereen, mutta ei ollut kuulemma muistanut nostaa sitä peräkonttiin. Käänsimme toiveissamme peräkontin pariinkin kertaan ympäri, mutta totta se oli. Laukkuani ei ollut peräkontissa!

Siinä jäi sitten Ikeat väliin, ja ajoimme kiireenvilkkaa takaisin mökkitielle. Matkan aikana ehdin sulkea kaikki korttini ja rukoilla laukun löytymisen puolesta. Viimeiset pari kilometriä ennen parkkipaikkaamme jännitys nousi. Kerrankin olimme koko perhe aivan hiljaa, totaalisen hiljaa. Toivoimme, rukoilimme ja toivoimme. Kunnes pääsimme parkkipaikalle, ja SE OLI TYHJÄ! Ei laukkua missään, ei penkassa, ei tienvarressa, ei yhtään missään. Laukussani oli tietenkin hikisten vaatteideni lisäksi lompakkoni ajokortteineen ja luottokortteineen, kotiavaimet, matkalaukkutagi kaikkine yhteystietoineen ja pahinta - silmälasini. Siinä minä seisoin tyhjällä parkkipaikalla aurinkolasit päässä. Se tunne, kun katsoin tyhjää parkkipaikkaa, oli aivan kamala. Joku pirulainen oli vienyt jopa hikiset vaatteeni! Kirosin mielessäni tätä varasta. Olisi nyt jättänyt edes ne silmälasit, kun tuskin se niillä mitään tekisi, ellei ole yhtälailla puolisokea niin kuin minä!

Etsimme laukkua alueelta varmaan puoli tuntia. Katsoimme kaikki ojat ja ajelimme joka suuntaan etsien mustaa laukkua hangesta. Ei löytynyt, ei. Kävimme myös kyselemässä kaupoista, ja jätin sinne yhteystietoni, mikäli joku penska yrittää ostaa papereillani tai kortillani jotain. Jätimme myös seinille kadonnut-ilmoitukset. Pyysin myös kauppiaita puhumaan asiakkaille kadonneesta urheilukassista, sillä 1400 asukkaan kunnassa kaikki tuntevat kaikki, eikä tällaista varmaankaan kovin usein tapahdu.

Lopulta meille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin palata takaisin Ouluun. Odotimme kaikki puhelua laukun löytäjältä, soittelin luottokuntiin ja jäädytin kaikki tilini. Pelkäsin jonkun yrittävän nostaa korteillani ja henkkareillani rahaa pankista. Korttien ja tilien jäädytysten jälkeen harmittelin silmälasejani, sillä ne olivat vain alle vuoden vanhat, eikä minulla ollut mitään haluja alkaa ostaa uusia (hinta noin 800 euroa). Pikkusiskoni puolestaan oli ihan lukossa. Hän syytti itseään, koska ei ollut nostanut laukkua peräkonttiin niin kuin oli ollut puhe. Hän oli tyystin unohtanut koko laukun laskettuaan sen tienpenkalle. Puhelin sentään oli tallessa. Siitä olin onnellinen, sillä ei olisi huvittanut alkaa sulkea sitäkin. Vaikka toki iPhonessa on hyvänä puolena se, että olisin voinut käyttää netissä Find my iPhone -sovellusta, joka olisi näyttänyt kartalla puhelimeni sijainnin. Sitä kautta olisin voinut selvittää puhelimen sijainnin ja samalla saanut tietää, missä laukkuni olisi. Sen jälkeen olisinkin tarvinnut jo virka-apua poliisilta, jotta varas olisi saatu kiinni.

Mutta, eipä ollut puhelinta laukussa. Olo oli aika avuton. Täytin illalla rikosilmoituksen, ostin Omatieto-palvelusta Luottokiellon ja varasin ajan pankkiin tilien muutoksia varten. Uni ei kyllä meinannut millään tulla, mutta lopulta kuume nujersi minut sänkyyn. Sehän se vielä puuttui, että sairastuin lomalla. Jep, jep.

Tänä aamuna heräsin aikasin ja mittasin kuumeen, sitä oli. Äitini sen sijaan oli tehokas ja laittoi Radio Perämereen ilmoituksen kadonneesta laukusta. Ensimmäinen kuulutus tuli 10.00 ja wow, Radio Perämerestä soitettiin meillepäin takaisin jo 10.15. Joku oli ilmoittanut laukun olevan edelleen tienposkessa. Tiedämme, ettei se siellä eilen ollut, mutta tsadaa, aamulla heti ensimmäisen kuulutuksen jälkeen, laukku oli ilmaantunut takaisin. Lieneekö ilmiantaja sen sinne palauttanut, vai kukahan oli palautuksen takana, mutta pääasia, että laukku löytyi. Sukulaisemme haki laukun tienposkesta ja tarkisti sisällön. Avaimet, lompakko sisältöineen ja vaatteet olivat tallessa. Oudointa oli se, että laukku löytyi kelkkauralta lumenpeitosta. Kaiken lisäkis itse tarkistin kelkkauraa pitkältä matkalta eilen iltapäivällä ja voin vannoa, ettei laukku ollut siellä eilen.

Kaikesta stressistä huolimatta tapahtuma päättyi siis onnellisesti, eikä tiettävästi taloudellisia tappioitakaan tullut. Voi sitä helpotuksen tunnetta, mikä minut valtasi, kun näin laukkuni jälleen reilun 12 tunnin päästä katoamisesta. Kiitos sinulle, kuka ikinä palautitkaan laukun takaisin tienposkeen ja erittäin suuri kiitos sukulaisellemme, joka matkallaan toi laukun Ouluun. Pakko myös todeta, että maaseutupitäjien tapa kuunnella radiota on aivan loistava!

Alla muuten matkakertomusta Zürichistä. :)