Pariisin keskiyö oli huumaava: eri aikakausien juhlia ja iloisia ihmisiä, lukuisia kuuluisia henkilöitä ja draamaa. Kaikilla tarinan henkilöillä oli kuitenkin yhteinen ongelma: he eivät viihtyneet omassa aikakaudessaan, vaan kokivat kulta-ajan olleen paljon aiemmin. Woody Allenin 2010-luvun versio aikamatkaamisesta oli kiehtovaa katseltavaa, elokuvan tapahtumapaikat huumaavan kauniit ja näyttelijävalinnat täydelliset.
Elokuvan päähenkilöä Giliä näyttelevä Owen Wilson on totuttu näkemään hullunkurisissa komedioissa. Siksi olinkin yllättynyt, kuinka pohdiskeleva puoli hänestä oli saatu esille. Tarinassa päähenkilö Gil on Hollywoodin käsikirjoittajana aiemmin työskennellyt kirjailija, joka on viehkeytynyt 1920-luvun Pariisista. Hänen kihlattunsa puolestaan on täydellinen vastakohta, joka nauttii kalliista sisustuksesta, pinnallisesta kanssakäymisestä ja matkustamisesta vanhempiensa piikkiin. Nämä neljä sopuisan eripuraista perheenjäsentä päättävät kuitenkin lähteä lomamatkalle Pariisiin. Sattumalta Gil ja Eniz tapaavat Pariisissa tuttavapariskunnan, jonka kanssa he vierailevat taidegallerioissa, museoissa kuin Versacen linnassa. Giliä turistinähtävyydet eivät kuitenkaan innosta, vaan erään viininmaisteluillan jälkeen hän päätyy kirkon eteen ja ohiajavan auton kyytiin.
Autolla onkin elokuvassa suuri rooli, sillä se toimii porttina 1920-luvulle. Suurissa juhlissa Gil tapaa idoleitansa: Hemingwayn, Dalin, Picasson ja Ponten. Sanattomaksi jäävä Gil on kerta toisensa perään hämmentynyt ja ihmeissään kaikesta ympärillä olevasta tapahtumasta. Hemingwaylle hän kuitenkin uskoutuu ja kertoo kirjaprojektistaan. Gilin pyytäessä Hemingwayta lukemaan kirjansa 400 sivua Hemingway kieltäytyy auliisti, mutta lupaa toimittaa kirjan luettavaksi luotettavimmalle kriitikolleen.
Kriitikko ohjaakin tästä lähin elokuvan juonta. Saadakseen kuulla kriitikon mielipiteet kirjastaan Gil matkaa ajassa eteen- ja taaksepäin joka yö. Kriitikon luo mennessään Gil tutustuu uusiin taiteilijoihin ja kirjailijoihin saaden heistä uusia ystäviään. Gil myös saa selville usean eri taideteoksen historian: Picasson maalauksista suurin osa nimittäin esittääkin vaimon sijaan Picasson rakastajatarta. Yöllisestä seikkailustaan 1920-luvulla johtuen Gil on aamuisin hyvin uupunut ja päästään pyörällä. Tilannetta ei helpota myöskään se, että Gil tapaa yöseikkailullaan naisen, jonka kanssa jutellessa Gil lopulta huomaa kaikkien hamuavan parempaa ja pitävän mennyttä aikaa kulta-aikana.
Elokuva loppuu kaikesta huolimatta yllättävällä tavalla. Olisin voinut kuvitella Gilin jäävän 1920-luvulle, koska hänen mielestään 1920-luku oli kulta-aikaa sekä täynnä kiehtovia tapahtumia ja ihmisiä. Sen sijaan Gil lähettää kihlattunsa yksin takaisin Atlantin taakse ja jää asumaan Pariisiin. Viimeisessä kohtauksessa Gil tapaa sateessa viihtyvän pariisittaren. Loppu jää mielenkiintoisella tavalla auki, sillä suoraan ei kerrota, mitä Gilille tapahtuu pariisittaren tapaamisen jälkeen.
Elokuva oli erittäin hyvä ja se sai meidätkin ajattelemaan nykyisyyttä ja mennyttä. Itsekin välillä sortuu menneen ajan ihannointiin ja "voi kun silloin ennen kaikki oli hyvin"-ajattelutapaan, vaikka elokuvankin sanoman mukaan jokaisen pitäisi osata nauttia tästä hetkestä. Positiivisuus-lupauksen lisäksi lupaankin nyt elää tässä hetkessä ja nauttia siitä. Mennyttä on turha surkutella tai ihannoida liikaa, sillä nykyisyys on se, mikä kantaa paljon pitemmälle.
Kuvat täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti