Kerroin jo aiemmin visiitistämme autiotalon pihalla. Tänään veri veti samalle paikalle uudelleen. Tällä kertaa näimme talosta uuden puolen, sillä autotallien ovet olivat auki.
Toinen talleista oli jo aivan tyhjä ja sen katto notkotti. Sisällä oli enää kiinteästi asennetut kattolamput sähköjohtoineen ja yksi viemäriputki. Tuoksultaan talli muistutti vanhaa kellaria. Ovelta kurkkiessamme mieleemme palasi Edinburghin maanalaisten vaultien ja maanalaisen kaupungin tunnelma. Olikin helppo palata ajatuksissa 60-luvulle ja nähdä sielujensilmin ihmisiä puuhailemassa autojensa kanssa.
Toinen avoimista ovista johti tavarapaljouteen. Autotallissa oli huonekaluja, vaatteita, kirjoja, matkalaukkuja, pulloja, kaupan ostoskärryjä, pelikortteja ja leluja. Tunnelma ovelta kurkatessamme oli erittäin spooky. Kenen tavaroita nämä ovat? Minne ne ovat menossa? Onko joku kenties asunut autotallissa, kun telkkarit, hyllyt, ruokapöydät, tuolit ja lipastot olivat niin hyvässä järjestyksessä?
Mielenkiintoisinta oli kuitenkin huomata tavaroiden olevan peräisin 1970-luvulta ja kirjojen olevan lähes poikkeuksetta ruotsinkielisiä. Suurin osa tietokirjoista käsitteli joko kasvatustiedettä tai lääketiedettä. Ovatkohan asukkaat kenties asuneet joskus Ruotsissa ja muuttaneet työpaikkojen määrän kasvettua takaisin Suomeen?
Lisää mystisyyttä toi betonilattialla lojunut pelikortti. Puolet oikeinpäin ja puolet nurinpäin. Silti kortti näytti olevan yhtenäinen. Joku autiotalon kummituksista varmasti yrittää huijata yöllisissä korttipeleissä!
Suurimman säikäytyksen kuitenkin aiheutti ikkunasta katsova vartija. Pahvinen mieshenkilö oli erittäin aidonnäköinen ja sai vähäksi aikaa sydämemme pamppailemaan. Mutta onneksi pihalla liikkuminen ei ole rikos, emmekä me mihinkään tavaraan edes koskeneet. Tällaiset autiot rakennukset ovat jo ulkoapäin kunnioitusta herättäviä. Sisälle tuskin uskaltaisin edes mennä, kun en edes autotalliin uskaltanut mennä.
Kuinka vanhat talot ovatkaan mielenkiintoisia!! Tästä tulee ihan mieleen lapsuuden ajat. Siskon ja veljen kanssa meillä oli tapana käydä useinkin tutustumassa lähellä olevaan autiotaloon. Joskus, kun olimme riittävästi rohkaistuneet, kiipesimme ihan sisällekin asti. Harmaa ja sateinen päivä maustettuna sopivalla mielikuvituksella ja oivalla isosiskon tarinansepittelytaidolla näistä autiotalo-retkistä tuli varsin jännittäviä ja mieleenpainuvia!! :) Vieläkin, kun ohitan tämän autiotalon, mieleeni tulee ne lapsuuden retket ja "kummitustarinat".. Onko sinulla vastaavanlaista kokemusta lapsuudesta? :)
VastaaPoistaTerv. Satu - arjenhetket@blogspot.com
Hejsan Satu!
VastaaPoistaKummitustarinat ovat aivan loistavia etenkin tällaisten "kummitustalojen" kolkoissa huoneissa. Muistan joskus lapsuudessani istuneeni kaveriporukalla autiotalon keittiössä pöydän ääressä kuuntelemassa kummitustarinaa. Pienikin narahdus tai puiden humina kuului sisälle asti saaden meidät kalpenemaan kauhusta. Ehkä juuri siksi minua pelottaisikin mennä autioon taloon sisälle, vaikkakin joku näissä autiotaloissa kiehtoo. Iltahämärissä tämänkin aution kerrostalon pihalla käyminenkin saa mielikuvitukseni laukkaamaan. Mieleen nousee niin monta avointa kysymystä, joihin haluaisi saada vastauksen!
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaPelkkä ajatuskin autiotalosta iltahämärässä saa puistattamaan, kyllä sitä lapsena oli rohkeampi ;)
VastaaPoistaHuomattavasti rohkeampi. Aikuisena järki tuppaa hidastamaan rohkeutta ainakin minun kohdallani. :D
VastaaPoista